Kukahan tässä on ennakkoluuloinen?

Koko elämääni on varjostanut erilaisuuden sekä hylätyksitulemisen pelko ja niihin liittyvä häpeä. Olen pelännyt niin paljon hylätyksitulemista, että olen olettanut kaikkien olevan ennakkoluuloisia ja transukupuolisuutta vastaan. Vaikka sisimmässäni tiedän, ettei asia ole näin, sitä kuitenkin odottaa yllättävää ja suvaitsematonta suhtautumista. Kun tähän asti kohtaamani todellisuus onkin ollut toisenlainen, olen blogissani hehkuttanut kuinka läheiseni ja ystäväni ovat olleet ymmärtäväisiä ja minua tukevia. Mutta eikös sen kaltainen asenne pitäisi ollakin vallitseva? Hehkutan asioista, joiden pitäisi olla itsestäänselviä, oletusarvoisia käyttäytymismalleja. Eihän siinä ole mitään ihmeellistä.

Vaikka tiedostusvälineet ovatkin esim. Marja-Siskon tapauksen kautta keskittyneet lähinnä skandaalinomaisiin syrjintää/diskriminointia käsitteleviin juttuihin, en itse ole vielä kohdannut vastaavia tilanteita tai ilkeää panettelua. Ymmärrettävästi suvaitsevaisuus ei ole lööppiainesta. Pitäisikö minunkin kirjoittaa tänne blogiin vain skandaalinkäryiset tapahtumat? Hitsi, silloin blogini sisältö saattaisi olla aika laiha.

Mutta, nyt herää kysymys, sorrunko minä samaan ajattelutapaan kuin ne ihmiset, jotka eivät suvaitse transsukupuolisuutta? Onko tuo pitkään jatkunut pelko vaikuttanut oletusarvoiseen suhtautumiseeni muihin ihmisiin? Olenko minä ennakkoluuloinen muita ihmisiä kohtaan?

Ennakkoasenteeni on siis ollut varsin pessimistinen. No, kun on pessimisti, ei tule pettymyksiä, saattaisi joku ajatella. Totuuden nimissä on todettava, että tämä prosessi on poistanut noita pelkoja todella paljon. Ystävien ja läheisten tuki on tehnyt minusta vahvemman ja optimistisemman. Olen nyt paljon valmiimpi kohtaamaan vastoinkäymisiä kuin vuosi sitten. Itseasiassa en enää pelkää tulevaisuutta, odotan sitä innolla.

Mitä tulevaisuuden kauhuskenaarioita saattaisin kohdata?

Helmikuun kuulumiset

Meillä oli työpaikalla kekkerit hiihtoloman alkamisen kunniaksi. Tiesin, että sinne tulevat kaikki läheisimmät työkaverit, siksi olinkin varautunut kertomaan heille tilanteestani sopivan tilaisuuden tullen. Hiihtolomakiireet ja matkoillelähdöt verottivat selvästi oasanottajien määrää. Paikalla olikin itseasiassa vain juuri nuo läheisimmät kaverit, eikä muita! No, sehän tarkoitti minulle erittäin oivaa mahdollisuutta kertoa tilanteestani. Seurueeseemme liittyikin ehkä hieman yllättäen brittiläinen vieraamme. Hänen työpajansa oli juuri päättynyt, eikä hänellä ollut suunnitelmia viimeistä Suomessa vietettävää iltaa varten. Valitettavasti sopivaa tilaisuutta ei tullut, kertominen jää hamaan tulevaisuuteen.

Olen saanut helmikuun aikana erittäin positiivista palautetta blogistani, ulkonäöstäni ja äänestäni. Myös ne muutamat uudet ihmiset, joille olen kertonut transsukupuolisuudestani, ovat antaneet minulle arvokasta tukea ja ymmärtämystä. Olen suorastaan liikuttunut.

Mielialani on ollut pääosin todella korkealla, olen ollut iloisella mielellä. Niin, Vilnan matkan koti-ikävä on toki poikkeus positiivisiin tuntemuksiin. Olen myös pohtinut viime viikkojen aikana muutaman kerran elettyä elämää ja sen tuomia iloja ja suruja. Läheisille ihmisille aiheuttamani pettymykset kaduttavat. On asioita, jotka olisi voinut jäädä tekemättä. Joo joo, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Ja Julia please, nyt katse tulevaisuuteen!

Keskustelimme rakkaani kanssa tulevaisuudestamme. Nykyinen asuinpaikkamme ei kertakaikkiaan tunnu tarjoavan hänelle koulutusta vastaavaa työtä. Töiden saaminen muualta olisi mahdollista, mutta silloin saattaisimme joutua asumaan erillään. Syy siihen on varsin yksinkertainen. Ammatistani johtuen, minulle mahdollisia työpaikkoja on varsin vähän. Koska olen luovalla alalla, ikäiseni henkilön on mahdotonta saada töitä alan yrityksissä. Alalle haetaan vain nuoria. On hyvä myös muistaa, transsukupuolisuudesta ei hakutilanteissa anneta pluspisteitä. Rakkaani haluaisi muuttaa takaisin kotikaupunkiimme. Hän ehdottikin, että palaisimme samaan tilanteeseen kuin 2005–2006: "Sitten kun pääset eläkkeelle, voisimme taas asua yhdessä kotikaupungissamme." Tämä tarkoittaa sitä, ettei hän ole jättämässä minua transsukupuolisuuteni vuoksi.

Kurkkuni on ollut kipeä Vilnan matkan jälkeen. Ääneni on aamuisin painoksissa, ja Julian ääntä on vaikea saada aikaan. Ääniharjoitukset saavat toistaiseksi jäädä.

Summa summarum, helmikuun saldo jää komeasti plussan puolelle! :)

Palaute serkuilta ja sedältä

Olette varmaan jo ihmetelleet, miksi en ole blogissani maininnut serkkujeni ja setäni antamasta palautteesta kirjoittamiini kirjeisiin, sillä onhan kirjeiden lähettämisestä aikaa jo lähes kaksi viikkoa. Syy on hyvin epädramaattinen. Halusin kirjoittaa aiheesta sitten kun kaikki ovat olleet minuun jollain tapaa yhteydessä. Yksi serkuistani luki kirjeeni vasta nyt, hän on ollut matkoilla. Muut olivat yhteydessä hyvin pian kirjeiden lähettämisen jälkeen.

Palaute on ollut kertakaikkisen hieno, ymmärtävä ja minua tukeva.

Setäni kirjoitti minulle kirjeen, jossa hän toivoo minulle sisäistä tyyneyttä ja voimia sivuuttaa ulkoa tulevat mielipiteet. Hän kirjoittaa: "Tietysti vie oman aikansa totuttatua ajatukseen, että tulevaisuudessa tulen kohtaamaan Julian keski-ikäisen naisen." Setäni on aivan oikeassa. Näin se on varmasti kaikkien kohdalla. Epävarmuuteni setäni reaktioista olivat täysin turhia. Minulla on hieno setä.

Kävin pitkän ja antoisan puhelinkeskustelun yhden serkkuni kanssa. Hän on ammatiltaan lääkäri. Oli mielenkiintoista kuulla hänen kokemuksensa ja kommenttinsa transsukupuolisuudesta.

Serkkujeni viesteissä kuvastuu aito ymmärrys ja suvaitsevaisuus. Olen serkuistani ja heidän sivistyneisyydestään todella ylpeä.

Vaikka tähänastinen palaute on ollut todella hyvää, tiedän ettei se tule aina olemaan näin miellyttävää.
Mutta, sepä onkin sitten sen ajan murhe. Pääasia on, että minulla on nyt iloinen ja rauhallinen mieli.

Sitä tavallaan on yksin (Terveisiä Vilnasta)

Olen ollut sunnuntaista lähtien Vilnassa, jossa vierailen työn merkeissä jo kuudetta kertaa. Ohjaan viikon ajan n. 15 hengen ryhmää englanniksi. Työhön liittyy myös runsaasti neuvotteluja paikallisten kolleegojen kanssa, joista osasta on tullut minulle varsin hyviä kavereita. Olipa tipalla etten kertonut tilanteestani kahdelle lähimmälle kaverille syödessämme päivällistä uudessa trendikkäässä Kitchen-ravintolassa Ruotsin lähetystöä vastapäätä. Kerroin olleeni tutkimuksissa, saaneeni diagnoosin ja joutuvani syömään lääkkeitä koko loppuikäni. Syyksi kerroin "bad designin", valuvirheen. Luulen, että joudun kertomaan tilanteestani ennen vuoden päästä tulevaa seuraavaa vierailua.

Hotellihuoneessa ajankuluksi kännykällä otettuja kuvia.

Olen pukeutunut viikon aikana ostamiini uusiin vaatteisiin lukuunottamatta kahta pikkutakkia, joita käytän peittämistarkoituksessa. Olen myös käyttänyt lentokentältä ostamiani uusia huiveja asukokonaisuuden täydentämiseksi (Tie Rackissä oli -70 % -ale). Tukkaa olen pitänyt sisätiloissa ponnarilla. Ulkona on ollut todella kylmä, olen joutunut pitämään säärystimiä, paksua huivia, myssyä ja korvaläppiä. Ulkonäköni selvästikin hämmentää, vaikka laserin jälkeinen kasvojen iho on ollut täynnä miehekkäitä mustia pilkkuja, palanutta karvaa, joita olen päivittäin nyppinyt pois pinseteillä. Olen muuten havainnut, että varsinkin nuoret vilnalaiset korostavat pukeutumisessaan sukupuoltaan enemmän kuin suomalaiset. Toinen ero puketumisessa löytyy vanhemmista naisista. Suomalaiset pukeutuvat reippaasti nuorekkaammin ja raikkaammin. Ehkä selitys löytyy rahankäytöllisistä ja ansiotasojen välisistä eroista.

Viikon aikana fiilikseni ovat olleet aika apeat. Olen tuntenut itseni jotenkin yksinäiseksi, vaikka ympärillä on paljon ihmisiä ja jopa kavereita. Ohjaustilanteet sekä neuvottelut ovat menneet hienosti ja luontevasti siitäkin huolimatta, että olen kokenut oman ääneni vieraaksi ja oloni ulkopuoliseksi. Niin, koti-ikäväkin on vaivannut varsinkin iltaisin ja öisin sekä ruokaillessa (!!). Olisihan se aika lailla mukavampi, jos molemmat kullannuput olisivat täällä. Olen pohtinut matkan aikana tilannetta, jossa rakkaani jättäisi minut ja joutuisin elämään yksin. Jo pelkkä ajatuskin tuntuu nyt todella ahdistavalta, mutta tilanne saattaa muuttua todeksi sitten kun olen juridisesti nainen.

Lauantaina ennen kotiinlähtöä pitää ostaa piristykseksi jotain kivaa itselle ja viemisiksi kotiin...

Jalat maanpinnalle (ääniterapiassa VIII)

Olen todella hyvilläni, että voin olla ja mennä omana itsenäni käyttäen harjoitusten avulla tuottamaani luonnollista ääntäni ilman että aiheutan ympärilläni hämmennystä. Vaikka viimeaikaiset tapahtumat ja palautteet ovat kasvattaneet itsetuntoani erittäin paljon, en ole ääneeni vielä ollenkaan tyytyväinen.

Terapeutin mielestä asiat ovat edenneet hyvään suuntaan, mutta vielä olisi paljon hiottavaa intonaatiossa, soinnissa, huulten liikkuvuudessa, äänen kepeydessä ja sen pehmeydessä. Ja mikä tärkeintä, äänen pitää tulla liikoja yrittämättä ja luonnolliseti. Faktahan on se, että haluamaani lopputulokseen voin päästä vain runsaalla ja monipuolisella harjoittelulla. Piste.

Seuraavalle terapiakerralle 6.3. menen Juliana. Vien mukanani muutamia kuvia, jotka ovat minulle tärkeitä. Kerron kuvista ja kommunikoin terapiatunnin aikana vain Juliana. Nasta juttu, se tulee olemaan parasta mahdollista harjoitusta! Tähän mennessä minulta onkin puuttunut "harjoitusvastustaja". Lyhyet kommentit ostoksilla ja asioita hoitaessa ovat yleensä fraaseja, eivät älyllistä vuorovaikutteista keskustelua.

Eräs läheisistä kavereista uskaltautui kuuntelemaan blogini "Kohti omaa ääntä" -ääninäytteet vasta muutama päivä sitten. Hän oli vaikuttunut: "...ja uskomatonta... Melkein itkin. Äänesi on todella naisellinen ja hieno, ja mietinkin, onko se todella sinun tuottamaa ääntä.. Hienoa!"

Kyllä se on.

A Day in a Life (laserissa IV)

Tänään oli neljäs käyntikerta Töölön sairaalassa Helsingissä. Ennen rautatieasemalle menoa kävelin keskustaan viemään serkuilleni ja sedälleni kirjoittamani kirjeet Postin kuljetettavaksi. Heille tilanteeni valkenee parin päivän sisällä.

Olin pukeutunut tammikuun alennusmyynneistä ostamiini vaatteisiin. Strecth-farkut, talvisaappaat, vaalea villakangastakki, musta kiiltokarvainen tuubihuivi, lilanvärinen myssy sekä villasormikkaat, joissa on kivat helmikoristeet, takin alla avarakaula-aukkoinen villatunika ja neulepaita. Mukana oli tietysti myös luottolaukkuni. Vaikka minulla ei ollut meikkiä laseroinnin vuoksi, ulkonäköni oli jo vaatteiden takia varsin feminiininen. Siksipä asioin postissa, rautatieasemalla, junassa ja Akateemisessa kirjakaupassa käyttäen harjoitettua ääntäni. Jouduin käyttämään ääntäni muutamassa yllättävässäkin tilanteessa. Helsingin rautatieasemalla kohdalleni sattui gallupintekijä, epätietoinen matkustaja sekä hengellisen julkaisun myyjä.

"Sama kuin viimeksi. 18, kun maksimi on 20." vastasi hoitaja kysyessäni laserin tehoa. Jaa, miksi olin kiinnostunut tehoista? Tämänpäiväinen hoitokerta oli tuskallisin tähän mennessä. Ihoni punoitti ja oli turvoksissa toimenpiteen jälkeen enemmän kuin aiemmin. Tänään epiloitiin erityisen tarkasti, koska mustia karvoja on vielä varsin paljon. Vielä on yksi kerta jäljellä huhtikuun lopussa. Voi kun näistä haivenista pääsisi jo eroon...

Päivä oli mieleenpainuva. Ei pelkästään siksi, että postitin monta tärkeää kirjettä tai, että kävin laserepilaatiossa. Eikä pelkästään sekään, että kävin Töölön sairaalassa naisten huonessa. Eikä pelkästään siksi, että hengellisen julkaisun myyjä kutsui minua rouvaksi. Luin päivän aikana Jari Tervon Laylan. Kyllä se kannatti lukea, ehdottomasti.

Epilaation jälkeen. Kuvassa näkyvät mustat karvat
ovat laserin polttamia. Ei tämä kovin naiselliselta näytä...

Palautetta

Lähetin läheiselle lapsuuden ystävälleni kirjeen, jossa kerroin hänelle tilanteestani, taustat, diagnoosit ja lääkitykset. Tapasin tämän ystäväni joulun jälkeen perinteisellä sukulointikäynnillä kotikaupungissani. Tilanne kertomiselle ei ollut silloin luonteva. Niinkuin oletinkin, kirje oli tehnyt ystävääni suuren vaikutuksen. Olimme puhelinyhteydessä kirjeen saapumisen jälkeen. Ystäväni soitti Julian puhelimeen, josta olin todella onnellinen ja otettu. Aiheesta riitti keskusteltavaa lähes parituntisen puhelun verran. Ystäväni piti kirjeitse tapahtuvaa kertomista oikein hyvänä keinona. Kirje antaa aikaa sulatella asiaa, vastauksia tai kommentteja ei tarvitse antaa heti. Ystäväni suhtautui asiaan todella ymmärtäväisesti ja minua tukien. Hänen mielestään asiat välillämme eivät muutu. Olemme parhaita ystäviä edelleenkin. Kirjeessä oli myös blogini osoite. Ystäväni on käynyt lukemassa ja katsomassa sisältöä säännöllisesti. Hän ei tunnistanut minua "Kohti omaa ääntä" -ääninäytteestä. Tämä palaute antoi minulle runsaasti itseluottamusta. Mietin pitkään, laitanko ääninäytettä esille blogiini, koska en ole siihen tyytyväinen.

Setäni 80-vuotispäivänä kerroin diagnoosikoodini läheiselle serkulle. Kehotin häntä istumaan tukevasti, sitten kun hän ottaa selvää koodin merkityksestä. Olihan se ollut yllätys. Hän oli kiitollinen osoittamastani luottamuksesta. Myös hänen kanssaan keskustelimme tilanteestani pitkän puhelun. Serkkuni suhtautuminen on ihailtavaa. Olin suorastaan liikuttunut puhelun jälkeen. Päätimme puhelun aikana strategiasta, jota käyttäisin kertoessani asiastani muille serkuilleni ja sedälleni. Lähetän heille jokaiselle henkilökohtaisen kirjeen. Näin asia olisi tiedossa ja puhkikeskusteltuna ennen kesän serkkutapaamista. Serkkuni antoi niin itseluottamusta kasvattavaa palautetta blogini kuvista, että ihan posket punehtuivat.

Olen tähän mennessä saamastani palautteesta todella iloinen. Palaute antaa minulle voimia jatkaa valitsemallani tiellä ja tekee tiestä helpomman kulkea. Minulla on hienoja ystäviä ja sukulaisia!

Rakkaudella
Julia

Pahoittelut Bloggerin puolesta

Tietotekniikka on ihmeellistä. Ja varsinkin eri päätelaitteilla, käyttöjärjestelmillä ja selaimilla tapahtuva tietotekniikan käyttö.

Blogini tekninen alusta ei pysty tarjoamaan sisältöä tasapuolisesti kaikille blogini lukijoille. Blogin työkaluilla liitetty videomateriaali ei näy iPadeissä ja iPhonessa ollenkaan (Symbian-älypuhelimessä näkyy oikein!). Virhe liittyy Java-ohjelmointikieleen. Pahoittelen virhettä.

Blogin ulkoasussa ja tekstissä on havaittavissa kummallisuuksia, joihin en pääse vaikuttamaan tai blogialusta ei suostu tekemään muutoksia. No, onneksi virheet ovat pieniä, ne eivät muuta sisältöä merkittävästi.

Pyrin tekemään blogistani käyttäjäystävällisen ja positiivisen kokemuksen. Kiukuttaa kun tietotekniikka laittaa kapuloita rattaisiin...

Love and peace
Julia

Ps Laitoin tekijöille palautetta, saa nähdä onko vaikutusta.