Elämän alku

Transsukupuolisia (miehet ja naiset) on väestöstä n. 1,5 promillea. Syitä transsukupuolisuuden ilmentymiselle tai sen syntymekanismeja ei tiedetä. On hyvä huomata että olen siis transsukupuolinen, en transvestiitti, enkä homo.

Etenen hitain askelin kohti päämäärääni. Kesäkuun 31. päivä olin hormonipoliklinikalla Tampereella, jossa minulle määriteltiin omasta tahdostani lääkitys. Lääkityksen vaikutuksesta tulen muuttumaan fyysisesti. Ihmisenä en tule muuttumaan millään tavalla. Olen edelleenkin se sama ihminen. Diagnoosi oli minulle suuri helpotus. Tunnen olevani elossa. En ole ollut elämässäni koskaan näin rauhallinen. Lääkityksen vaikutuksia seurataan säännöllisesti. Mahdolliset kirurgiset toimenpiteet tulevat pohdittavaksi myöhemmin, ehkä muutaman vuoden kuluttua. Nimen ja henkilötunnuksen muuttaminen on ajankohtaista ehkä vasta sukupuolenkorjausleikkauksen yhteydessä. Tiedän, että tämä saattaa olla joillekin hyvinkin vaikea ja häpeällinen asia, siksi en aio kertoa tästä työpaikalla tai julkisesti ennekuin on pakko. Pukeutumiseen tämä ei juurikaan vaikuta. Kukkamekko ei ole oikein mun juttu.

Läheisimpien ystävien, vaimon, vanhempien sekä siskojen lisäksi olen asiasta kertonut lapselleni ja ex-vaimolle. Isosisko on kertonut asiasta miehelleen sekä lapsilleen. Ex-vaimo pyysi luvan kertoa asiasta siskolleen.

Vaimolle tieto tuli järkytyksenä. Hän tunsi itsensä petetyksi, olihan hän mennyt naimisiin miehen kanssa. Järkevä keskustelu aiheesta ei ole ollut helppoa. Nyt hän on alistunut tilanteeseen ja ehkä hyväksyy minut, mutta suhteemme on muuttunut. Ex-vaimolle tieto ei tullut suurena yllätyksenä. Hän oli epäillyt muutaman kerran häivähdyksenomaisesti jotain tämän suuntaista, myös homoutta. Liittomme olisi päättynyt viimeistään tähän paljastukseen. Pojalle tieto oli tietenkin yllätys ja hämmentävä. Hänen reaktionsa oli kuitenkin hieno, ymmärtävä ja tukeva.

Vanhemmilleni ja nuoremmalle siskolle kerroin asiasta kirjeitse vasta syyskuussa 2011. Olen surullinen etten pystynyt kertomaan asiasta vanhemmilleni aiemmin. En halua kertoa tällaista asiaa puhelimessa tai tekstiviestillä. Minulla oli tarkoitus kertoa asiasta perinteisen kesävisiittimme yhteydessä elokuun alussa. Valitettavasti en pystynyt sitä tekemään. Vanhempani ovat voimakkaita ihmisiä, tilanne ei ollut otollinen, pelkäsin tuomiota ja hylätyksitulemista.

Tämä on vanhemmilleni suuri asia. Kasvatuksella, kodin ilmapiirillä tai vanhemmillani henkilöina ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa, joten heillä ei ole syytä soimata itseään tämän vuoksi. Minussa ei ole mitään parannettavaa, en ole sairas tai vaajaatoimintainen. Olen edelleenkin heidän lapsensa. Tämä on minulle ennenkaikkea iloinen asia.

Tämä voi olla vanhemmille myös liian iso ja häpeällinen asia. Ymmärrän, jos he eivät halua nähdä minua tai olla kanssani enää missään tekemisissä.

Koska tilanteeni ei ole julkisesti tiedossa, toivoin etteivät asiasta tietävät kerro tästä laajemmin kuin on tarpeen. Toivon kuitenkin, että he kaikki pystyvät keskustelemaan tästä asiasta heille läheisten ihmisten kanssa.

Siskoille tieto oli aika kova paikka. Vaikka he hyväksyvät minut tällaisena, rivien välistä on luettavissa valtavaa hämmennystä. Äiti otti tiedon vastaan paremmin kuin osasin kuvitella. Se keskustelu oli ehkä miellyttävin mitä välillämme on koskaan ollut. Isällä on vaikeuksia ymmärtää koko asiaa, se on hänelle kova paikka. Kaksituntinen keskustelu hänen kanssaan puhelimessa oli täynnä epätietoa sekä ennakkoluuloja ja epätoivoista halua käännyttää minut takaisin oikeille raiteille. Epätoivo ajoi hänet ilkeään kommentointiin. Hän ei halua nähdä minua naisena. Itkuhan siitä tuli molemmille.

Kaikki pääsisivät helpommalla, jos eläisin kuten ennen prosessia. Kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta en pysty siihen. Haluan päästä elämään täysipainosta todelliselle minälle tarkoitettua elämää. Minun olisi pitänyt hakeutua prosessiin jo kauan sitten, jopa ennen murrosikää. Valitettavasti minulla ei ole ollut siihen riittävästi tietoa eikä riittävää rohkeutta.