 |
| Oli hienoa saada ystävältä ruusu! |
Yritän purkaa tuntemuksiani, vaikka juuri nyt se ei ole kovinkaan helppoa. Onnistuneen loman jälkeen on tyhjä olo, tunteet nousevat väkisin pintaan. Keväällä alkanut ystävyytemme syveni ja lujittui merkittävästi.
Tiedän mikä sisimmässäni olen, miten sen näyttäisin muille? Ajoittain olen ollut ulkoisesti hyvinkin naisellinen, vaatteet, meikki, korut, ääni ja käytös. Kun minuus on ollut piilotettuna lähes koko elämän ajan, se vapautuessaan yrittää todistaa olemassaoloansa voimakkaammin kuin ehkä on tarpeen. Tapahtuu ylilyöntejä.
Olen saanut olla heinäkuussa oma itseni, pukeuta mieleni mukaan, olen jopa viettänyt italialaista rantaelämää bikineissä. Jotenkin minusta tuntuu kuitenkin, etteivät ulkoiset seikat tee minusta sitä mitä olen. Naiseus, mitä tavoittelen ei ehkä sittenkään ole vaatteissa, meikeissä eikä koruissa. Kun katson peiliin tai minusta otettuja valokuvia en pidä näkemästäni.
Miten sitten teen itseni tiettäväksi? Voinko olla nainen, jos se ei näy ulospäin? Miten löydän olemisen taspainon? Voinko sittenkään olla ima itseni, joudunko kenties olemaan kulttuurin kuvajainen?
Oli lohdullista saada olemisen kunnioitusta ystävältäni. Hän hyväksyy ja haluaa minut juuri tällaisena kuin olen. Epätäydellisenä, miehekkäänä naisena tai naisellisena miehenä, minuna.
Tämänsuuntaisia asioita olen miettinyt välillä paljonkin. Että onko nainen vain silloin, kun näyttää sellaiselta, jollaiseksi naisen kuva länsimaisessa kulttuurissa mielletään. Ja miksi haluamme kiihkeästi toistaa sitä kuvaa? Onko sukupuoli vain ulkoisissa seikoissa?
VastaaPoistaMietin näitä asioita jo vuosi sitten kun kuulin Juliasta. Nyt olen miettinyt uudelleen sillä aihe liittyy graduuni. Ja sitäkin olen miettinyt, onko Julia vaikuttanut siihen, mitä gradussani käsittelen.
Niin. Ei mulla ollut vastauksia, vain lisää kysymyksiä.
On tässä pohtimista, mikä minä olen. Transsukupuolinen, joo. Nainen, joo tai en tiedä, riippuu keneltä kysytään. Mies, ei kai, vaikka virallisesti sitä vielä olen. Kehitysvammainen, joo, jos James Hirvisaarta on uskominen.
VastaaPoistaNämä kysymykset eivät poista sitä tosiasiaa, että elän nyt elämäni onnellisinta aikaa. Tämä prosessi on parasta mitä minulle on tapahtunut. Mihin minä sitä meikkiä tarvitsen kun onnellisuus löytyy ihan muualta?
Se, että minua rakastavat ihmiset hyväksyvät minut täysin tällasena, on jo kova juttu. Puhumattakaan siitä, että ystäväni haluaa minut sellaisena kuin olen. Mitä sillä loppujen lopuksi on väliä, mitä sitä on. Pääasia on, että tulee hyväksytyksi ja halutuksi.
James Hirvisaaren mukaan olen kaksinkertaisesti kehitysvammainen. Jaha, tervetuoa 2010-luvulle...
http://www.hs.fi/politiikka/Kansanedustaja+Hirvisaari+vertaa+homoutta+kehitysvammaan/a1305588347689